Aamulla herätessäni aloitin rukouksen kuten joka aamu melkein kaksikymmentä vuotta. Nukahdin kesken, kuten käy aika usein. Unessa puhuin Jumalan kanssa. Nuoren miehen hahmoisena hän kertoi minulle 3-4 huomiota elämästäni, joita en ole koskaan ajatellut, mutta jotka tajusin heti aivan tosiksi. Olen niin hämmentynyt, etten uskalla puhua tästä kenellekään. Olen ennenkin nähnyt todelta tuntuvia unia ja luultavasti/mahdollisesti se oli vain alitajuntani, joka puhui, mutta silti... Outo olo.
Haluaisin muistaa viime syksyn ja talven, kun isä iltaisin saattoi minut kävellen puolimatkaan, sillan Karsikon puoleiseen päätyyn. Käsittelimme kävellessämme ihmissuhteiden ja tunteiden synkempiä sävyjä; vaihtuvat maisemat antoivat tarvittaessa tekosyyn pitää taukoa keskustelusta. Vanhempieni ero on lähentänyt isän ja minun suhdetta varmaan yli 300%. Sillan alussa isä lähti kävelemään sivutietä pitkin takaisin kotiinsa ja hänen selkäänsä katsellessani kaikki tuntui niin lopulliselta. Kuin isä kävelisi pois tästä maailmasta. Minua itketti aina silloin ja nyt. Vaikka ei kai ole mitään syytäkään.
Saatan kärsiä masennuksesta. Voi hyvinkin olla. Ainakin mulla on sen oireet, eikä mitään mikä väittäisi vastaan.
Aurinko alkoi paistaa n. 4 minuuttia sen jälkeen kun tulin lenkiltä kotiin. Kerrankin onnistunut olo, kun sain vältettyä auringon ja sain juosta vesisateessa. Siis ihan oikeasti. En voi sietää aurinkoa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment