Riks raks poks

Selkäkipu ei mee pois. En voi hengittää, en liikkua. Keittiön ja olohuoneen välissä miehen tuoksu.

Päässä soi pitkin päivää koko ajan aina vaan

"Ei kukaan muu, ei kukaan muu
oo kanssasi kauniimmin
ei kukaan muu, ei kukaan muu
oo mitä toivoisit"

Stella

Sairasloma on pidetty, vatsa edelleen sekaisin penisilliinistä (kai). Olen alapäästäni muutenkin hemmetin kipeä, ja järkyttävän puutteessa. Poikaystävän tapainen on ollut pari päivää hyvin hellä ja ihana, mutta ei suostu harrastamaan seksiä kanssani. Väittää, ettei halua satuttaa minua, mutta veikkaan, että pelkää minun tartuttavan häneen jotain. En usko, että penisilliini tarttuu :( Toivon, että viikon päästä tilanne on jo parempi. Pari viikkoa ilman seksiä on kamalan järkyttävän pitkä aika.

En jaksa lähteä lenkille, väsymys on luultavasti enemmän henkistä kuin fyysistä. Olen kyllä nukkunut kiitettävän pitkiä yöunia, kiitos minulle omituisen aikaisen nukkumaanmenon. Rei Shimurat ovat kiinnostaneet enemmän. Otan siis lenkkeilyajatusten kanssa rauhallisesti, en edelleenkään halua pakottaa itseäni, koska siitä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. Harmi kun hyvin alkanut lenkkeilyputki keskeytyi tuohon sairastumiseen. Kalorien laskemiset sotkeutuivat samoin myös, kun ainoa asia mikä sairaana maistui oli kallein kermajäätelö mitä kaupasta löysin.

Suht hyvällä mielellä olen töihin lähdössä. Hassua, koska olen kuitenkin viime ajat ollut niin varautunut töihin mennessäni. Siellä on asiat olleet aina ihan päin persettä kun olen aloittanut työni. Tänään toivottavasti kaikki on kuitenkin ok, aamuvuorolainen ja harjoittelija ovat toivon mukaan kerinneet tehdä kaiken mahdollisen iltavuoroni helpottamiseksi. Omalla harjoitteluajallani jouduimme keksimään vaikka kuinka paljon ylimääräistä työtä itsellemme, että saimme aikamme kulumaan. Olen niin nopea oppimaan ja tekemään, että tavalliset vuoron työt eivät kahdelle riittäneet.

Huomiseksi suunnittelin siivousta. Toissa iltana parvekkeen ovi oli hieman liian kauan auki. Lukulamppuni oli houkutellut sisälle ällöttävän määrän ötököitä. Seinä lampun vieressä, katto ja kaikki nurkat kuhisivat satoja ja tuhansia pörriäisiä. Ex tappoi niitä hiuslakallani. Lampun sammutettuani keskittyi ötököiden huomio tietokoneeni näyttöön, jota ex peiton uumenista käytti (ötökät pommittivat niin, että exän piti piiloutua vilttiin). Näyttö on edelleen ällöttävän raidallinen kuolleista ötököistä. Ikkunalaudat ja epäilemättä seinän vierustat ovat täynnä kuolleita öttiäisiä. Samoin seinä ja katto, johon ovat hiuslakalla liimatut. Yäk.

:hehkulamppu:

Etsin suhdetta, jossa "kuherruskuukausi" jatkuu ikuisesti.

"Kaikki on kunnossa, kaikki..."

"En mä tiedä mitä tapahtuu
joku sotkee tätä asuntoa, epäilemättä
se on minä joka murenee
sullahan tietysti kaikki on kunnossa
kaikki on kunnossa
kaikki on kunnossa
kaikki"
(Zen Café: Talo)

Tuo biisi soi jatkuvasti päässäni vuosi sitten Exästä erottuani ja se alkoi soida päässä tänä aamuna. Sama exä poistui tänäkin aamuna sängystäni.

Lääkkeet alkavat vaikuttaa, kurkku on jo lähes ehjä ja vatsa sekaisin. Palovamma käsivarressani on auki ja ällöttävän näköinen, joten peitin sen Isolla laastarilla. "Emmä tiedä mitä tapahtuu..." Huokaus.

Pihinää

"- Ei o hammastahnaa!"
"- On se siellä peilikaapissa, et vaan osaa etsiä."
Mies etsii uudelleen "-Eikä oo!" ja lähtee töihin.

Ylösnoustuani löydän hammastahnan peilikaapista, meikkipussini alta. Joka paikassa on roskia, keittiö on muruinen, miehen puhtaita ja likaisia vaatteita on pöydällä ja lattialla. Limppapullo on avonaisen kirjani päällä ja tietokoneeni auki, vaikka vihaan turhaa sähkönkulutusta. Märkä pyyhe on miehen tavaroiden päällä tällä kertaa, mutta ei edelleenkään siellä missä pitäisi.

Miksi palaan aina yhteen tuon saman kanssa? Suhde tuntuu olevan täynnä ongelmia aina. Harvoin olen ollut onnellinen. Silti aina "harharetkiltämme" palaamme toistemme syliin. Olemmeko vain riippuvaisia? Yksinäisiä? Onko tämä toinen vain varalla? Onko tässä ollut rakkautta enää aikoihin? Onko mulla mitään tunnetta ja jos on niin mitä se on?

En jaksa näitä paskiaisia.

"Tavikset tahtovat tositeeveen, oman pesän ja pienen perheen..."

Mikä musta tekee erilaisen? Tavis on yhdenlainen prototyyppi, eikä kukaan varmasti tunne olevansa sellainen. Minä toimin eri lailla kuin kaikki tuntemani ihmiset. Tilanteet, joihin näytän vain "ajautuvan" ja ratkaisuni niissä ovat poikkeukselliset muihin tuntemiini ihmisiin, vaikka eivät olekaan niin harvinaisia muuten. Olen ihan tuuliajolla, pihalla, koska maailman valtavuus ja monimuotoisuus (etenkin surun ja pahojen asioiden suhteen) pitävät minut jatkuvasti aivan ymmälläni. How can this happen?

Vaikka tekojeni jana seurailee aika lailla raamatun Älä Tee Näin -linjaa, olen aina halunnut olla vahvasti uskossa. Olen horjunut jo vuosia ja nyt olen enemmän reunalla kuin koskaan. Eihän sitä koskaan tiedä, jos mitään ei olekaan olemassa. Voin ajatella avaruutta ja meidän tarkoitustamme niin kauan, että vaivun pitkään ja syvään masennukseen, josta pystyn nousemaan vain ajoittain. Kun en vaan tajua! MIKSI?! Pennusta asti olen havainnut, että lähes kaikkeen löytyy looginen selitys. Etsin aina niin kauan, että löydän. Avaruuden suhteen suruni on valtava. Tunnen itseni kykenemättömäksi ja luuseriksi kun en löydä vastausta. Ei paljon auta se, ettei siihen (tiettävästi) ole löytänyt vastausta kukaan muukaan.

Nyt on niin, että tämä työnarkomaani, joka ei koskaan sairastu työpäivänä tai ainakaan ole sen takia pois töistä, on 39 asteen kuumeessa pahassa nielutulehduksessa kotona. Lääkäri sanoi sen mahdollisesti johtuvan siitä, että teen liikaa töitä (vain kuusi päivää viikossa, useaa erilaista vuoroa satunnaisessa järjestyksessä, yhdeksän päivän putkessa oltaisiin nytkin jos en olisi sairas). On mulla vapaapäiviä! Vapaani käytän lenkkeilyyn, lukemiseen ja ihmisten tapailuun, vaikka nämäkin asiat nykyään stressaavat. Kaikki elämässäni on niin tarkoituksenmukaista. Teen kaiken aikaa säästäen, montaa montaa asiaa yhtä aikaa.

Minua oksettaa.

Makasin toissapäivän sängyssä tekemättä mitään, koska en yksinkertaisesti kyennyt. Tylsin päivä ikinä?! Aika ei kulunut millään kun en saanut unta enää 14 tunnin sekavien yöunieni jälkeen. Löhöilen kyllä välillä, koska sen sanotaan olevan terveellistä, mutta tuo oli liikaa. Tein ruokaa ja keräsin pyykit odottamaan pyykkivuoroa. Kuume on taas nousussa, mutta olen päättänyt pestä 6-8 koneellista pyykkiä. That is me, and it cannot be changed.

Tein pitkästä aikaa oikeaa ruokaa. Yksinkertaista jääsalaattia perinteisellä ranskalaisella kastikkeella ja sieni-broileririsottoa. Ravintolakokin koulutuksestani huolimatta en ole päivääkään tehnyt koulutustani vastaavaa työtä. Koulun jälkeen en ole viihtynyt omassakaan keittiössäni. Teen erittäin hyvää ruokaa, mutta jostain syystä tunnen suurta vastenmielisyyttä syödä tekemääni ruokaa. Ruoassani ei ole mitään vikaa, päinvastoin, perinteisistä ranskalaisista menetelmistä huolimatta/johtuen teen terveellistä ja maistuvaa ruokaa. Ainoa asia missä en keittiössäni ole onnistunut on pienien annosten tekeminen. Ruokaa tulee aina armeijalle, joten tuskin koskaan teen itselleni mitään voileipiä kummempaa. Onneksi lähipiirissäni on aina joku iso mies, jolle syöttää suurin osa ruoistani ;D

Isot miehet. Mulla ei ole pieniä miespuolisia kavereita. Etsin kai itselleni turvaa.

Tää risotto on mainiota, salaatti samaten. Desi menee ehkä molempia alas. Kurkku on turvonnut melkein umpeen.

Toivon, että näin kirjoittamalla ajatukseni ylös, löydän jossain vaiheessa sen mitä etsin/kaipaan. Mikä minusta tosiaan tekisi erilaisen? Ja mitä vittua oikein haluan?!