Tunnen itseni Niin tyhmäksi. Ympärillä huomaa jatkuvasti olevan kauhean fiksuja ihmisiä, kun taas minä en saa yhtään niin hienoja ajatuksia aikaiseksi. Mun pitäis olla älykäs! Mun pitäis olla älykkäämpi kuin 99,6% suomalaisista! Ja silti, ei mitään niin fiksua tule ulos.

Eihän fiksuus ja älykkyys toki ole ihan samoja asioita, harmittaa vaan. En ole tippaakaan luova. Jos haluan ilahduttaa muita, teen sen niin kuin muut ovat ilahduttaneet minua. Eli matkin siis. Vaikka sitä ei kukaan muu huomaisikaan, niin minä Tiedän sen.

Ehkä vain tyhmistyn kun odotan itseltäni liikaa. Kuutisen vuotta on tuntunut siltä, että aina ennen olin paljon fiksumpi, älykkäämpi, luovempi. Enemmän elossakin.

Mitä ja miten paljon ne muut ajattelee? Paskat. Anna mulle edes ote elämästä!

WTF?

Kuka käänsi radioni Iskelmäradiolle? Käykö meillä talonmiehen akkoja?

A Cuckoo´s Nest

Hah. Googlettaessani oraalista fiksaatiota törmäsin Psykoterapia 3/2004 olleeseen psykiatrian erikoislääkärin Markku Siivolan artikkeliin depersonalisaatiosta:

"Todellisuudentunteen heikentyminen on tästä toisesta näkökulmastamme katsoen päinvastoin illusorisen todellisuudentunteen eli yhteisön tarjoaman todellisuuskäsityksen heikkenemistä. Lajillemme ominainen voimakas kiintymyssuhde, joka on niin yksilökehityksellisesti kuin evolutionäärisestikin eloonjäämistä turvaava voima,[10] pakottaa yksilöt vaarallisen yksinjäämisen ja kollektiiviin kuulumisen turvantarpeen väliseen kompromissinhakuun oman yksilöllisyytensä menetyksen uhallakin. Kulttuuri on näillä yksilökompromisseilla laimennettu lopputulos.

Kontrollin menetyksen pelko, yksi diagnostisista kriteereistä sekin, kertoo kontrollimekanismiemme riittämättömyydestä depersonalisaatiokokemuksen paljastaessa tajuntamme tuntemattomammaksi kuin olemme voineet kuvitella. Tuntemattomaan sisältyvä uhan mahdollisuus on aina laukaissut sekä yksilönsisäisiä että kollektiivisia epäluulon siivittämiä kontrollimekanismeja - jotka kuristavuudestaan huolimatta ovat evoluution varrella toisaalta parantaneet yhteisön biologisen henkiinjäämisen mahdollisuuksia.

Tunne unessa olemisesta syntyy, kun havaitsemme valvetodellisuutemme olevan jotain muuta kuin miltä se on aiemmin vaikuttanut. Sen aiheuttama tuska ilmentää vastahakoisuuttamme hyväksyä todellisuudeksi muuta kuin tuota valveunitilaa, jota yksilö nukkuu yhdessä muiden kanssa kulttuurinsa kollektiivisessa unessa."

Löydän itseni tuon häiriön perusteluista täysin. Toisaalta, löydän kyllä itseni melkein mistä vain, jos yritän ;D

"He sanoivat että minä olin hullu, ja minä sanoin että he olivat hulluja, ja piru vieköön, he äänestivät minut nurin!" (R.D.Laing).

Otsikko tähän

Minulla täydellisyyden tavoittelu (miten niin tavoittelu, minä elän näin, en tavoittele) johtaa mm. siihen, että kaikkia uutuusruokia & -juomia on testattava. Kaikki kaapit on syötävä tyhjiksi aika ajoin (vaikka saan aina vaan lisää kivaa, ilmaista tavaraa. Ruoka valtaa koko ajan uusia kaappeja). Kaikki on syötävä tai suunnitelma ei toiminutkaan. Suunnitelma siitä, etten ota/osta turhaa vaan kaikki on käyttöä varten. Mitään ei heitetä pois (tai tulee surku vähäosaisia kohtaan, joilla olisi ollut poisheittämilleni käyttöä).

Vai onkohan mulla oraalinen fiksaatio?

MeNaisten tämänpäiväinenkin numero saa minut itkuiseksi. Koko rintasyöpäosan ajan olin kyyneleet silmissä. Pakkoko lukea jos tulee paha mieli? Pakko. Tilaan selkeästi liikaa lehtiä vaikka en niitä kerkiäisi lukemaan. Mikä on sitä Omaa Aikaa?

Lenkiltä

Uusi ennätys toisen perään. Juoksin tänään 1h 22 min putkeen, lisäksi alkuverryttely ja loppujäähdyttely, ja lenkin kestoksi tuli 1h 32min. Lenkki kesti kuusi minuuttia vähemmän kuin viime viikolla, kun jätin viimeisenkin välikävelyn pois. Olen projektini tavoitteesta vain kahden minuutin päässä. Lisäksi pitäisi saada viimeisetkin kävely(hukka)minuutit pois, mutta se vaatisi lämmittelyn ja jäähdyttelyn lisäämistä tuon tietyn reitin lisäksi. Mikä ei siis innosta lainkaan.

Saavutan tavoitteeni liian nopeasti ja pelkään, että kyllästyn tälläkin kertaa joko hieman ennen tavoitettani tai heti sen jälkeen. Mitäs sitten? Vielä olis jotain seitsemän kuukautta, että koukuttuisin tähän lajiini uudelleen. Aloittaisikohan taas uinnin?

Muistoja, ajatuksia

Aamulla herätessäni aloitin rukouksen kuten joka aamu melkein kaksikymmentä vuotta. Nukahdin kesken, kuten käy aika usein. Unessa puhuin Jumalan kanssa. Nuoren miehen hahmoisena hän kertoi minulle 3-4 huomiota elämästäni, joita en ole koskaan ajatellut, mutta jotka tajusin heti aivan tosiksi. Olen niin hämmentynyt, etten uskalla puhua tästä kenellekään. Olen ennenkin nähnyt todelta tuntuvia unia ja luultavasti/mahdollisesti se oli vain alitajuntani, joka puhui, mutta silti... Outo olo.

Haluaisin muistaa viime syksyn ja talven, kun isä iltaisin saattoi minut kävellen puolimatkaan, sillan Karsikon puoleiseen päätyyn. Käsittelimme kävellessämme ihmissuhteiden ja tunteiden synkempiä sävyjä; vaihtuvat maisemat antoivat tarvittaessa tekosyyn pitää taukoa keskustelusta. Vanhempieni ero on lähentänyt isän ja minun suhdetta varmaan yli 300%. Sillan alussa isä lähti kävelemään sivutietä pitkin takaisin kotiinsa ja hänen selkäänsä katsellessani kaikki tuntui niin lopulliselta. Kuin isä kävelisi pois tästä maailmasta. Minua itketti aina silloin ja nyt. Vaikka ei kai ole mitään syytäkään.

Saatan kärsiä masennuksesta. Voi hyvinkin olla. Ainakin mulla on sen oireet, eikä mitään mikä väittäisi vastaan.

Aurinko alkoi paistaa n. 4 minuuttia sen jälkeen kun tulin lenkiltä kotiin. Kerrankin onnistunut olo, kun sain vältettyä auringon ja sain juosta vesisateessa. Siis ihan oikeasti. En voi sietää aurinkoa.

Tää päivä on ollut ihan paska

Kaikki menee aivan päin persettä ja kaikki paskaa. Järkyttävä alakulo, itkuisuus ja masennus. Tiedän, et tää johtuu mitä luultavimmin vain taas hormoneista. Näin käy aina menkkojen viimeisenä päivänä, mut ei tieto siitä auta tätä oloa yhtään. Kaikki menee rikki. Kissalle ei tullutkaan ruokaa, vaikka tilasin sitä. Monistaminen maksaa aivan perkeleellisesti postissa. Työpaikan toimistohenkilö ei ollut paikalla, vaikka olis ollut useempikin asia hoidettavana tänään. Dieetti meni reps. En jaksanut lenkkeillä, joten söin sokerihumalat ja nukahdin. Päiväunien jälkeen olen aina surullinen ja väsynyt. Syön lohturuoaksi nallemakaronia ja kanapataa, joka on yllättävän hyvää, mutta en ole piristynyt toistaiseksi yhtään.

Ai niin ja, lopetin uskomasta jumalaan tänään.

Feeling relaxed

Vanhankaupunginselkä kierretty, 13 km kaikkine koukkauksineen. Juoksin 30, 20, 10 ja 6 minuutin pätkät. Välissä hengitys tasaantui n. minuutissa ja jalat normalisoituivat n. kahden minuutin päästä. Koko hommaan meni 1 h 52 min. Tästä on erittäin hyvä parantaa ;D

IPod maksettu ja Basshunterin huomenna julkaistava levy LOL saatava. Saatava.

:P

Basshunter, dumdum

"Jag känner en bot. Hon heter Anna, Anna heter hon. Och hon kan banna, banna dig så hårt..." :D

Vuoden takaiset jutut kummittelevat edelleen. Sain valtionkonttorin päätöksen, jonka mukaan he eivät korvaa työansion menetyksiäni ja terveyskeskusmaksujani, koska entisen työnantajani vakuutusyhtiön kuuluisi hoitaa ne. Tähän mennessä olen tehnyt kolme puhelua (neuvoa-antavien sukulaisille suunnattujen puheluiden lisäksi) ja tiedossa on YHÄ EDELLEEN paperisotaa. Vuosi sittenhän hoidin paperisotaa reilu kolme viikkoa useita tunteja joka arkipäivä tämän asian tiimoilta. Uskomatonta. Miun pitäis olla tässä uhri ja edelleen joudun kärsimään. Tai no, lähinnä vituttaa.

Eilen kävin läpi koko tärkeiden papereiden kansioni (ei muuten ollut ohut) enkä löytänyt tuomiopaprua. Epäilen, että mulla edes olis sitä. Oikeudenkäynnin aikoihin viime marraskuussa olin kyllä niin sumussa, ettei olisi kumma, jos olisin sen hukannut, vaikka tavaroiden hävittäminen ei vaan yksinkertaisesti kuulu tapoihini.

Muuten alkaa jo helpottaa. Vaikka aurinko paistaa, olen hyvällä tuulella. Lenkkeilen niin paljon mieluummin vesisateessa kuin kuumassa, mut minkäs tuolle tekee. Juoksin eilen pitkästä aikaa pitkän lenkin. Sain lisäksi vaihdettua perjantain työvuoron, että pääsen Zen Cafén levyjulkkareihin aveciksi. Jei :D

Dimdidimd

Torstaina kesken inventaarion meinasin pyörtyä. Kylmä hiki puski otsalle pahoinvoinnin yltyessä ja jalat täyttyivät maitohapolla. Lähdin kotiin. Seuraavana päivänä kerroin tekeväni vastaisuudessa vain 40 tunnin viikkoa (ainakin jonkin aikaa) sekä kerroin viime aikaiset vitutuksen aiheet pomolle. Toivotaan, että tepsii.

Jännä homma, että laihdutus ei kiinnostaisi tippaakaan. Harmi. Ennen nautin siitä itsekontrollin tunteesta niin, että kykenin vaikka kuinka karmiviin kuureihin. En enää. Pidän itsestäni liikaa. Harmi. Tai jotain.

Eilen koko päivä oli Basshunteria ja Boten Annaa. Ei valittamista.

Riks raks poks

Selkäkipu ei mee pois. En voi hengittää, en liikkua. Keittiön ja olohuoneen välissä miehen tuoksu.

Päässä soi pitkin päivää koko ajan aina vaan

"Ei kukaan muu, ei kukaan muu
oo kanssasi kauniimmin
ei kukaan muu, ei kukaan muu
oo mitä toivoisit"

Stella

Sairasloma on pidetty, vatsa edelleen sekaisin penisilliinistä (kai). Olen alapäästäni muutenkin hemmetin kipeä, ja järkyttävän puutteessa. Poikaystävän tapainen on ollut pari päivää hyvin hellä ja ihana, mutta ei suostu harrastamaan seksiä kanssani. Väittää, ettei halua satuttaa minua, mutta veikkaan, että pelkää minun tartuttavan häneen jotain. En usko, että penisilliini tarttuu :( Toivon, että viikon päästä tilanne on jo parempi. Pari viikkoa ilman seksiä on kamalan järkyttävän pitkä aika.

En jaksa lähteä lenkille, väsymys on luultavasti enemmän henkistä kuin fyysistä. Olen kyllä nukkunut kiitettävän pitkiä yöunia, kiitos minulle omituisen aikaisen nukkumaanmenon. Rei Shimurat ovat kiinnostaneet enemmän. Otan siis lenkkeilyajatusten kanssa rauhallisesti, en edelleenkään halua pakottaa itseäni, koska siitä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. Harmi kun hyvin alkanut lenkkeilyputki keskeytyi tuohon sairastumiseen. Kalorien laskemiset sotkeutuivat samoin myös, kun ainoa asia mikä sairaana maistui oli kallein kermajäätelö mitä kaupasta löysin.

Suht hyvällä mielellä olen töihin lähdössä. Hassua, koska olen kuitenkin viime ajat ollut niin varautunut töihin mennessäni. Siellä on asiat olleet aina ihan päin persettä kun olen aloittanut työni. Tänään toivottavasti kaikki on kuitenkin ok, aamuvuorolainen ja harjoittelija ovat toivon mukaan kerinneet tehdä kaiken mahdollisen iltavuoroni helpottamiseksi. Omalla harjoitteluajallani jouduimme keksimään vaikka kuinka paljon ylimääräistä työtä itsellemme, että saimme aikamme kulumaan. Olen niin nopea oppimaan ja tekemään, että tavalliset vuoron työt eivät kahdelle riittäneet.

Huomiseksi suunnittelin siivousta. Toissa iltana parvekkeen ovi oli hieman liian kauan auki. Lukulamppuni oli houkutellut sisälle ällöttävän määrän ötököitä. Seinä lampun vieressä, katto ja kaikki nurkat kuhisivat satoja ja tuhansia pörriäisiä. Ex tappoi niitä hiuslakallani. Lampun sammutettuani keskittyi ötököiden huomio tietokoneeni näyttöön, jota ex peiton uumenista käytti (ötökät pommittivat niin, että exän piti piiloutua vilttiin). Näyttö on edelleen ällöttävän raidallinen kuolleista ötököistä. Ikkunalaudat ja epäilemättä seinän vierustat ovat täynnä kuolleita öttiäisiä. Samoin seinä ja katto, johon ovat hiuslakalla liimatut. Yäk.

:hehkulamppu:

Etsin suhdetta, jossa "kuherruskuukausi" jatkuu ikuisesti.

"Kaikki on kunnossa, kaikki..."

"En mä tiedä mitä tapahtuu
joku sotkee tätä asuntoa, epäilemättä
se on minä joka murenee
sullahan tietysti kaikki on kunnossa
kaikki on kunnossa
kaikki on kunnossa
kaikki"
(Zen Café: Talo)

Tuo biisi soi jatkuvasti päässäni vuosi sitten Exästä erottuani ja se alkoi soida päässä tänä aamuna. Sama exä poistui tänäkin aamuna sängystäni.

Lääkkeet alkavat vaikuttaa, kurkku on jo lähes ehjä ja vatsa sekaisin. Palovamma käsivarressani on auki ja ällöttävän näköinen, joten peitin sen Isolla laastarilla. "Emmä tiedä mitä tapahtuu..." Huokaus.

Pihinää

"- Ei o hammastahnaa!"
"- On se siellä peilikaapissa, et vaan osaa etsiä."
Mies etsii uudelleen "-Eikä oo!" ja lähtee töihin.

Ylösnoustuani löydän hammastahnan peilikaapista, meikkipussini alta. Joka paikassa on roskia, keittiö on muruinen, miehen puhtaita ja likaisia vaatteita on pöydällä ja lattialla. Limppapullo on avonaisen kirjani päällä ja tietokoneeni auki, vaikka vihaan turhaa sähkönkulutusta. Märkä pyyhe on miehen tavaroiden päällä tällä kertaa, mutta ei edelleenkään siellä missä pitäisi.

Miksi palaan aina yhteen tuon saman kanssa? Suhde tuntuu olevan täynnä ongelmia aina. Harvoin olen ollut onnellinen. Silti aina "harharetkiltämme" palaamme toistemme syliin. Olemmeko vain riippuvaisia? Yksinäisiä? Onko tämä toinen vain varalla? Onko tässä ollut rakkautta enää aikoihin? Onko mulla mitään tunnetta ja jos on niin mitä se on?

En jaksa näitä paskiaisia.

"Tavikset tahtovat tositeeveen, oman pesän ja pienen perheen..."

Mikä musta tekee erilaisen? Tavis on yhdenlainen prototyyppi, eikä kukaan varmasti tunne olevansa sellainen. Minä toimin eri lailla kuin kaikki tuntemani ihmiset. Tilanteet, joihin näytän vain "ajautuvan" ja ratkaisuni niissä ovat poikkeukselliset muihin tuntemiini ihmisiin, vaikka eivät olekaan niin harvinaisia muuten. Olen ihan tuuliajolla, pihalla, koska maailman valtavuus ja monimuotoisuus (etenkin surun ja pahojen asioiden suhteen) pitävät minut jatkuvasti aivan ymmälläni. How can this happen?

Vaikka tekojeni jana seurailee aika lailla raamatun Älä Tee Näin -linjaa, olen aina halunnut olla vahvasti uskossa. Olen horjunut jo vuosia ja nyt olen enemmän reunalla kuin koskaan. Eihän sitä koskaan tiedä, jos mitään ei olekaan olemassa. Voin ajatella avaruutta ja meidän tarkoitustamme niin kauan, että vaivun pitkään ja syvään masennukseen, josta pystyn nousemaan vain ajoittain. Kun en vaan tajua! MIKSI?! Pennusta asti olen havainnut, että lähes kaikkeen löytyy looginen selitys. Etsin aina niin kauan, että löydän. Avaruuden suhteen suruni on valtava. Tunnen itseni kykenemättömäksi ja luuseriksi kun en löydä vastausta. Ei paljon auta se, ettei siihen (tiettävästi) ole löytänyt vastausta kukaan muukaan.

Nyt on niin, että tämä työnarkomaani, joka ei koskaan sairastu työpäivänä tai ainakaan ole sen takia pois töistä, on 39 asteen kuumeessa pahassa nielutulehduksessa kotona. Lääkäri sanoi sen mahdollisesti johtuvan siitä, että teen liikaa töitä (vain kuusi päivää viikossa, useaa erilaista vuoroa satunnaisessa järjestyksessä, yhdeksän päivän putkessa oltaisiin nytkin jos en olisi sairas). On mulla vapaapäiviä! Vapaani käytän lenkkeilyyn, lukemiseen ja ihmisten tapailuun, vaikka nämäkin asiat nykyään stressaavat. Kaikki elämässäni on niin tarkoituksenmukaista. Teen kaiken aikaa säästäen, montaa montaa asiaa yhtä aikaa.

Minua oksettaa.

Makasin toissapäivän sängyssä tekemättä mitään, koska en yksinkertaisesti kyennyt. Tylsin päivä ikinä?! Aika ei kulunut millään kun en saanut unta enää 14 tunnin sekavien yöunieni jälkeen. Löhöilen kyllä välillä, koska sen sanotaan olevan terveellistä, mutta tuo oli liikaa. Tein ruokaa ja keräsin pyykit odottamaan pyykkivuoroa. Kuume on taas nousussa, mutta olen päättänyt pestä 6-8 koneellista pyykkiä. That is me, and it cannot be changed.

Tein pitkästä aikaa oikeaa ruokaa. Yksinkertaista jääsalaattia perinteisellä ranskalaisella kastikkeella ja sieni-broileririsottoa. Ravintolakokin koulutuksestani huolimatta en ole päivääkään tehnyt koulutustani vastaavaa työtä. Koulun jälkeen en ole viihtynyt omassakaan keittiössäni. Teen erittäin hyvää ruokaa, mutta jostain syystä tunnen suurta vastenmielisyyttä syödä tekemääni ruokaa. Ruoassani ei ole mitään vikaa, päinvastoin, perinteisistä ranskalaisista menetelmistä huolimatta/johtuen teen terveellistä ja maistuvaa ruokaa. Ainoa asia missä en keittiössäni ole onnistunut on pienien annosten tekeminen. Ruokaa tulee aina armeijalle, joten tuskin koskaan teen itselleni mitään voileipiä kummempaa. Onneksi lähipiirissäni on aina joku iso mies, jolle syöttää suurin osa ruoistani ;D

Isot miehet. Mulla ei ole pieniä miespuolisia kavereita. Etsin kai itselleni turvaa.

Tää risotto on mainiota, salaatti samaten. Desi menee ehkä molempia alas. Kurkku on turvonnut melkein umpeen.

Toivon, että näin kirjoittamalla ajatukseni ylös, löydän jossain vaiheessa sen mitä etsin/kaipaan. Mikä minusta tosiaan tekisi erilaisen? Ja mitä vittua oikein haluan?!