Hah. Googlettaessani oraalista fiksaatiota törmäsin Psykoterapia 3/2004 olleeseen psykiatrian erikoislääkärin Markku Siivolan artikkeliin depersonalisaatiosta:
"Todellisuudentunteen heikentyminen on tästä toisesta näkökulmastamme katsoen päinvastoin illusorisen todellisuudentunteen eli yhteisön tarjoaman todellisuuskäsityksen heikkenemistä. Lajillemme ominainen voimakas kiintymyssuhde, joka on niin yksilökehityksellisesti kuin evolutionäärisestikin eloonjäämistä turvaava voima,[10] pakottaa yksilöt vaarallisen yksinjäämisen ja kollektiiviin kuulumisen turvantarpeen väliseen kompromissinhakuun oman yksilöllisyytensä menetyksen uhallakin. Kulttuuri on näillä yksilökompromisseilla laimennettu lopputulos.
Kontrollin menetyksen pelko, yksi diagnostisista kriteereistä sekin, kertoo kontrollimekanismiemme riittämättömyydestä depersonalisaatiokokemuksen paljastaessa tajuntamme tuntemattomammaksi kuin olemme voineet kuvitella. Tuntemattomaan sisältyvä uhan mahdollisuus on aina laukaissut sekä yksilönsisäisiä että kollektiivisia epäluulon siivittämiä kontrollimekanismeja - jotka kuristavuudestaan huolimatta ovat evoluution varrella toisaalta parantaneet yhteisön biologisen henkiinjäämisen mahdollisuuksia.
Tunne unessa olemisesta syntyy, kun havaitsemme valvetodellisuutemme olevan jotain muuta kuin miltä se on aiemmin vaikuttanut. Sen aiheuttama tuska ilmentää vastahakoisuuttamme hyväksyä todellisuudeksi muuta kuin tuota valveunitilaa, jota yksilö nukkuu yhdessä muiden kanssa kulttuurinsa kollektiivisessa unessa."
Löydän itseni tuon häiriön perusteluista täysin. Toisaalta, löydän kyllä itseni melkein mistä vain, jos yritän ;D
"He sanoivat että minä olin hullu, ja minä sanoin että he olivat hulluja, ja piru vieköön, he äänestivät minut nurin!" (R.D.Laing).
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment